Sukuseuran tunnustoimikunta
Toimikunta perustettiin 25.7.1992 laatimaan sukuseuralle oman tunnuksen. Toimikunta julisti suunnittelukilpailun 
sukuseuran pöytästandaarin, logon ja viirin (ns. isännän viiri) saamiseksi. Toimikunta sai työnsä valmiiksi v.1996, kun 
sukukokous hyväksyi esitykset edellä mainituiksi tunnuksiksi. Samalla kokous hyväksyi pöytästandaarisäännöt.
(Ks. Hassisia Pohjois-Karjalasta, Matti Hassinen, 16-17)

Logon suunnitteli Matti Hassinen 30.03.1994. Matti oli tuolloin hallituksen puheenjohtaja.
Se kuvaa toimeentuloa ja työkaluja: kirvestä, kankea  ja kuokkaa.
Työkaluista muodostuu H-kirjain, ja värit ovat Karjalan värit          

Varhaiset tiedot Hassisista  

Varhaisimmat kirjalliset maininnat Hassisista on löydetty nykyisen Mikkelin paikalla vuonna 1541 laaditusta 
maakirjasta. Hassisten suvun erääksi ensimmäiseksi asuinpaikaksi Pohjois-Karjalassa on tunnistettu Enon 
Sarvingin kylä. Sarvingin Hassisista vuonna 1661 kirjatuista tiedoista lähtien suvun vaiheita voidaan seurata jollakin 
tavalla jatkuvasti. Sukunimi esiintyy hajatietona eri maakunnissa aikaisemminkin, mutta yhteen kytkeviä lenkkejä 
näille tiedoille ei ole löydetty, mahdollisesti levottomina vuosina tapahtuneiden perheiden häviämisten ja muuttojen 
vuoksi. 

Muutamien suvun jäsenten oman sukuhaaransa henkilöihin ja elinoloihin keskittyneistä tutkimuksista ja suvun 
jäsenten tapaamisista 1980-luvulla alkanut mielenkiinto historiaa ja henkilöitä kohtaan johti Enossa pidettyyn 
sukuseuran perustavaan kokoukseen 30.7.1988. Matti Hassinen Enon kirkonkylästä oli ensimmäisten kokousten 
puuhamiehenä ja Matista tuli pitkäaikainen sukuseuran ensimmäinen puheenjohtaja. Suku ja sukuseuran jäsenet 
ovat levittäytyneet ympäri Suomen,vaikkakin suuri osa Hassisista elää edelleen Pohjois-Karjalan alueella. 

Sukuseuraan perustetun sukututkimusjaoston neuvokkaan työn ja ulkopuolelta saadun asiantuntija-avun tuloksena 
558 sivua käsittävä sukukirja julkaistiin vuonna 1998, sopivasti juhlistamaan sukuseuran ensimmäistä 10 vuoden 
taivalta. Kirjan alkulähteinä olivat suvun jäsenten merkinnät omien sukuhaarojen henkilöistä ja asuinpaikoista. Tärkein 
tietolähde ovat tietenkin kirkonkirjat, mutta myös maakunta-arkistot, pitäjien tila- ja verokirjat ja perimätieto ovat 
tuottaneet runkoa ja yhdistäviä siteitä henkilöiden välille. 

Sukukirjan jälkeen sukuseura on julkaissut täydentäviä selvityksiä, kertomuksia ja tutkimustietoa sisältäviä vihkoja. 
Henkilökuvat elävöittävät sukukirjan luettelomaista sukupuuta. Esimerkiksi Edvin Hassisen Elämäni Suma –kirja kuvaa 
upeasti metsätyömiehen ja pomon elämää 1900-luvun tapahtumien murroksessa ja luo elämän väriä sukupuun kyseisen 
sukuhaaran oksaan.